Tämän vuoden Oscar-kisan yhdeksi suosikiksi nostettu Marty Supreme (2025) saa kyllä pohtimaan viihteen tarkoitusta ja taiteen sydäntä.

Marty Mauser on narsistinen huijari ja teennäinen hurmuri. Näyttelijä Timothée Chalamet on kertonut pitävänsä hahmoa tähänastisen uransa kruununa. Se on paljon sanottu huippuohjaajien kanssa jatkuvasti työskentelevältä tähdeltä tavanomaisesta markkinointipuheesta riisuttunakin.

Marty tähyää pöytätenniksen huipulle keinoja kaihtamatta. Juutalaisnuorukaisen valikoima marginaalilaji ei avaa 1950-luvun Amerikassa lompakoita, joten hän raapii dollareita kasaan työskentelemällä kenkäkaupassa ja petkuttamalla kaikkia läheisiään.

NEW YORKIN kaduilta ja kujilta käynnistyvä hermostunut muotokuva patologisesta valehtelijasta ja onnenonkijasta on Safdien ohjaajaveljeksistä vanhemman Joshin, 41, ensimmäinen oma elokuva 20 vuoteen.

Kaksikko ohjasi debyyttielokuvansa hädin tuskin kaksikymmentävuotiaina. Robert Pattinsonin pääosaan saanut Good Time (2017) oli veljesten lopullinen läpimurto ja Adam Sandlerin kanssa kuvattu Hiomattomat timantit (2019) hektisen tyylin huipentuma. Sitten veljesten tiet erkanivat.

Marty Supreme on ensimmäinen Safdie-elokuva Suomen valkokankailla ja varmasti pääosanäyttelijänsä vaikutuksesta. Myös se hakee kuviinsa rosoa ja hahmoihinsa ihmisten kauheimpien puolien kaunaa.

Katkeamattomasti kaahaava teos ei salli katsojalle lainkaan hengähdyshetkiä. Kun alkuun päästään, yleisön on seurattava päähenkilön syöksyä oman elämänsä kiitorataan peräti 149 minuuttia.

Maailman mantereita, kulttuureja ja sinkoilevia tapahtumia halkova filmi muistuttaa Forrest Gumpin (1994) poukkoilevuutta, mutta se ei hae ollenkaan sympatiaa keskushahmolleen, joka ei ole liberaalin maailmankatsomuksen onnekas tomppeli vaan kapitalistinen ketku, jolla kilpailu on elämän suola.

Päähenkilön lajiperfektionismi on arjessa sadismia ja masokismia. Nuoren miehen härskiydelle asettaa rajoja tosielämän sijoittajagurun Kevin O’Learyn kaiketi vitsikkäästi esittämä äveriäs liikemies, joka syöttää Martylle tämän omaa käärmekeittoa.

Gwyneth Paltrow tekee pitkästä aikaa näkyvän roolin porhomesenaatin vaimona.

ELOKUVAHISTORIA on täynnä kuvauksia narsisteista ja psykopaateista. Ei ole ongelma näyttää sairautta. Parhaat kauhistuttavat ja vetoavat samanaikaisesti, lisäävät jopa ymmärrystä. Tämä teos ei lukeudu niihin.

Safdien aiempia elokuvia nähneille Marty Supreme on auttamattoman kaupallinen ja sanotusta huolimatta lopulta säyseäkin teos sosiopaatista, josta puuttuu kokonaan hahmon oikeutukselle olennainen vaaran tuntu. Marty on kiero ja halveksuttava vain jollain musiikkivideomaisella tavalla.

Tämä typistää Chalametin bravuurin näytösluonteiseksi showksi, jossa näyttelijä ja ohjaaja esittelevät vuoroin kikkapussiaan, ilman että yleisö todella jännittäisi kertaakaan kenenkään puolesta.

Lajityypillisesti hahmoton kokonaisuus koettaa olla hiukan kaikkea urheilufilmistä satiiriin, mutta pöytätenniskohtaukset jäävät silti laiskanlaisiksi, eikä Safdiellä ole yhteiskunnallista osumatarkkuutta senkään vertaa. Epäkorrektiksi komediaksi Marty Supreme ei ole tarpeeksi räävitön.

Lopputulos on tietynlainen tragedia, lahjakkaiden tekijöiden jokaisesta saumasta repeilevä kudelma itseriittoisia ideoita pakattuna mahdollisimman näyttävään ulkoasuun, mutta jonka vaillinaisten ihmisten ristiriitaisiin unelmiin ei saada inhimillisiä kasvoja tai kouraisevaa tunnetta.

Sieluton viihde ei voi puhutella älyä eikä sydäntä – ei edes silloin, kun kulttiohjaaja Abel Ferrara vilahtaa elokuvassa.